12.02.2021

Työntekijöiden oikeudet toteutuvat liian harvoin, vaikka yritysvastuupuheessa heistä kannetaan huolta. Koska yritykset eivät huoletdi työntekijöiden oikeuksista vapaaehtoisesti, valmistellaan EU:ssa yritysvastuulakia.

Yritykset satsaavat yhä enemmän omasta vastuullisuudestaan kertomiseen, mutta elämiseen riittävä palkka, yksi tärkeimmistä vastuista, jää usein huomiotta. Se on ihmisoikeus, mutta sadat miljoonat työtätekevät ihmiset elävät köyhyydessä. Miten tuotanto, jossa työntekijät eivät saa elämiseen riittävää palkkaa, voi olla vastuullista?

Tekstiiliteollisuus työllistää globaalisti yli 70 miljoonaa työntekijää, joista noin 85 prosenttia on naisia. Fashion Checker -sivuston selvityksen mukaan suurin osa isoista vaatebrändeistä ei maksa vaatteet valmistaville työntekijöille elämiseen riittävää palkkaa.

Sivustolta löytyy myös monen suomalaisyrityksen nimi, eikä suomalaisuus olekaan tae vastuullisesta tuotannosta. Esimerkiksi Kesko, Luhta, Marimekko, Reima, S-ryhmä, Stockmann ja Tokmanni eivät pysty todistamaan, että niiden vaatteet valmistaneet työntekijät olisivat ansainneet elämiseen riittävää palkkaa.

Elämiseen riittävä palkka tarkoittaa ansiota, jonka avulla työntekijän perhe saa kylliksi ravitsevaa ruokaa, kohtuullisen asumisen, vaatteet, terveydenhoidon ja koulutuksen sekä voi säästää hieman esimerkiksi globaalin pandemian aiheuttaman työttömyyden varalta.

Riittämättömän palkan ongelma ei rajoitu tuttuihin halpatuotantomaihin, joissa lakisääteinen minimipalkka voi olla vain kolmanneksen elämiseen riittävästä palkasta. Ongelmaa on laajasti myös Euroopassa. Muun muassa Ukrainassa, Serbiassa, Unkarissa ja Slovakiassa palkat voivat jäädä neljännekseen tai viidennekseen elämiseen riittävistä palkoista.

Lisääntynyt keskustelu yritysvastuusta on tarkoittanut sitä, että yhtiöt ovat lisänneet myös vapaaehtoisia vastuullisuustoimia ja niistä viestimistä.

Pikamuodin arkkipahis H&M ilmoitti vuonna 2013, että vuoden 2018 loppuun mennessä yhtiön käyttämien strategisten alihankkijoiden 850 000 työntekijälle maksettaisiin elämiseen riittävää palkkaa. Valitettavasti vuoden 2018 lopulla kävi selväksi, että näkyvästi lanseerattua tavoitetta ei saavuteta. H&M ei käsitellyt epäonnistumista avoimesti eikä asettanut tavoitteelle uutta aikataulua. Kunnianhimoinen tavoite lakaistiin maton alle ja H&M poisti YouTube-kanavaltaan lupauksesta kertoneen videon.

Mikseivät vastuullisiksi itseään kutsuvat yritykset sitten maksa tuotannosta niin, että jokainen arvoketjussa työskentelevä ihminen saisi työstään korvauksen, joka riittää ihmisarvoiseen elämään?

Suurin osa vaatebrändeistä ei omista tehtaita, joissa niiden vaatteet tehdään. Samassa tehtaassa tehdään vaatteita usealle tilaajalle. Edellä mainitut suomalaisyritykset saattavat ostaa vain muutamia prosentteja jonkin kiinalaistehtaan tuotannosta. Näin ollen yksittäisellä yrityksellä on varsin rajalliset mahdollisuudet vaikuttaa tehtaan, saati kokonaisen valtion, palkkatasoon. Selitys, että yksi yhtiö ei kykene korjaamaan ongelmaa onkin suosittu, vaikka on aina yrityksen oma valinta siirtää tuotantoa maahan, jossa palkkataso on äärimmäisen matala.

Ongelmia tuottaa myös se, että vaateala on äärimmäisen kilpailtu ja jatkuvassa muutoksessa: tuotantoa siirretään edullisempien hintojen perässä halvempiin maihin. Aikaisemmin halpatuotantomaaksi mielletyssä Kiinassa kustannustaso on noussut niin, että monet yhtiöt ovat etsineen halvempia työntekijöitä esimerkiksi Bangladeshista ja Myanmarista.

Tuottajamaat houkuttelevat teollisuutta alhaisilla kustannuksilla ja yritykset laativat vastuullisuuslupauksia, mutta eivät ole valmiita maksamaan niistä.

Jotta elämiseen riittävä palkka toteutuu, yrityksen tulee olla sitoutunut siihen ja edistää asiaa aktiivisesti. Myöskään yleisesti käytetyt sertifiointi- ja yritysvastuujärjestelmät eivät anna takeita ihmisoikeuksien toteutumisesta, vaan ne ovat työkaluja oikeuksien edistämiseen. Vastuullinen yritys asettaa tavoitteita, tekee yritysvastuutyötä yhdessä ammattiliittojen ja järjestöjen kanssa, ja raportoi edistyksestään läpinäkyvästi.

YK:n mukaan valtioilla on velvollisuus suojella ihmisoikeuksia ja yrityksillä vastuu kunnioittaa ihmisoikeuksia. Kun yritys toimii valtiossa, jossa valvontaa ei ole tai viranomaiset ovat korruptoituneita, se ei voi piiloutua paikallisten lakien noudattamisen taakse.

Usein tuotannon sijoittamista Bangladeshin kaltaisiin maihin esitellään maan kehitystä tukevana asiana. Kestävän kehityksen tavoitteista jäädään kuitenkin kauas, jos kehitys käytännössä tarkoittaa työpaikkoja, joiden tarjoama toimeentulo ei mahdollista varautumista pahan päivän varalle. Suurten brändien voitotkaan eivät vaurastuta yhteiskuntaa.

Samalla, kun työntekijöiden oikeuksiin on kiinnitetty enemmän huomiota, törkeimmät ihmisoikeusrikkomukset ovat siirtyneet syvemmälle tuotantoketjuihin. Kiina tuottaa noin viidenneksen maailman puuvillasta ja suurin osa siitä tulee Xinjiangin alueelta, jonka uiguurivähemmistöllä teetetty pakkotyö on ääriesimerkki tekstiiliteollisuuteen liittyvistä ihmisoikeusrikkomuksista.

Kuluttaja voi yrittää valita vaatteita, joiden valmistuksen tietää tapahtuneen maissa, joissa palkkataso ei ole ihan surkea. Tuotantoketjun viimeisen pisteen sijaitseminen matalan riskin maassa ei kuitenkaan varmista sitä, että koko ketju olisi kunnossa. Vaikka vaate olisi ommeltu Suomessa, esimerkiksi puuvillaa ei ole välttämättä tuotettu eettisesti.

Yritysvastuulla tarkoitetaan vastuuta, jonka yritys ottaa kannettavakseen ja joka ylittää lain ja määräysten noudattamisen. Vastuun tason määrittelevät yritykset itse. Toisin kuin vapaaehtoinen yritysvastuu, sitova yritysvastuulaki velvoittaa yritykset tekemään välttämättömän minimin ihmisoikeuksien suojelemiseksi.

Kuluttajien ja markkinoiden etuna olisi se, että Euroopan unioniin saataisiin laajasti eri kokoiset yritykset ja niiden koko arvoketjut kattava yritysvastuulainsäädäntö.

Vaikka yritysten vapaaehtoinen vastuullisuus on aina kannatettavaa, velvoittava laki on vahvempi turva työntekijöille ja ympäristölle.

www.fashionchecker.org
www.enforcinghumanrights-duediligence.eu

Uutinen on julkaistu Voima-lehdessä 5.2.2021.
Kirjoittaja: Maija Lumme

Euroopan unioni on rahoittanut Filling the Gap: Achieving Living Wages through Improved Transparency -hanketta