20.01.2020

Globaalipolitiikan ja talouden peruskysymyksiin kuuluu: miksi jossakin maissa on niin paljon rikkautta ja toisissa niin paljon köyhyyttä? Taustalla on monenlaisia globaali- ja talouspoliittisia tekijöitä sekä historiallisia jatkumoita. Mutta yksi suurimmista ihmetyksen aiheista koskee luonnonvaroja: miksi niiden vaikutus eri maihin on niin erilainen?

Nopeasti ajateltuna luonnonvarat näyttäisivät lähinnä tuovan ylimääräistä tuloa, ikään kuin lahjaksi muun taloudellisen toiminnan päälle. Vaikkapa Norjan kohdalla tuntuu selvältä, että korkea palkkataso ja hyvät julkiset palvelut selittyvät sillä, että maalla on öljytuloja millä maksaa. Harvemmin samassa yhteydessä tullaan kuitenkaan kysyneeksi, miksi samanlainen vauraus puuttuu yhtä lailla öljyrikkaista Nigeriasta tai Angolasta. Itse asiassa, kun maailmaa katsoo tarkemmin, se onkin täynnä köyhiä ja epävakaita valtioita, joiden maaperästä saadaan öljyä, maakaasua, kultaa, timantteja, kuparia, litiumia tai jotain muuta arvokasta.

Hyvinkin monet valtiot näyttävät itse asiassa pikemmin kärsivän kuin hyötyvän suurista luonnonrikkauksista. Monella globaalin Etelän luonnonvararikkaalla maalla on heikompitasoiset peruspalvelut, eriarvoisempi tulonjako ja epävakaampi yhteiskunta kuin luonnonvaraköyhillä naapureillaan. Tämä näkyy erityisesti luonnonvarojen aarreaittana tunnetulla Afrikan mantereella.

Mainittua ilmiötä kutsutaan yleisesti ”resurssikiroukseksi”. Esimerkkinä käytetään usein viime vuosisadan loppupuolen Nigeriaa. Vuosien 1970-2000 välillä maa sai öljytuloja arviolta 350 miljardia dollaria. Summa on huomattava: sillä olisi maksanut vaikkapa Suomen valtion kaikki menot 1990-luvun ajan. Kuitenkin samaan aikaan (Maailmanpankin määritelmällä) äärimmäisen köyhien ihmisten lukumäärä kasvoi 19 miljoonasta 90 miljoonaan. Vaikka väestönkasvuakin toki oli, köyhyyden leviäminen oli räjähdysmäistä.

Dramaattisuudestaan huolimatta Nigeria ei ole lainkaan ainutlaatuinen tapaus. Globaali Etelä on täynnä vastaavankaltaisia tarinoita.

Mistä resurssikirous johtuu?

Resurssikirouksella on monta selitystä, joista yksinkertaisin liittyy tänä päivänä muodikkaaseen instituutioteoriaan. Teorian mukaan valtion taloudellinen ja sosiaalinen kehitys edellyttävät yhteiskunnan perustavien sääntöjen toimivuutta: lakeja valvotaan, politiikka on avointa ja oikeuslaitos toimii.

Ilman säännöstöä luonnonvaroistakin tulee kertakulutusta, eikä maa suuntaudu tulevaisuuteen. Hyödyn saaminen luonnonvaroista edellyttää siis toimivaa yhteiskuntaa.

Muodolliset säännöt ovat kuitenkin vasta asian pinnallinen puoli: tärkein ”säännöstö” on yhteiskunnassa vallitseva yleinen luottamus. Yhteiskunnan toiminta rapautuu, jos ihmiset eivät koe olevansa ”samassa veneessä”. Luottamus ja yhteinen kokemus olivat erityisen heikoilla silloin, kun valtiota kontrolloi omaisuuden kaappaamiseen keskittyvä ja omilla säännöillään pelaava eliitti. Tällaiset eliitit ovat tyypillisesti salailevia, demokratiavastaisia ja muista kansalaisista piittaamattomia.

Siirtomaavallan toiminta perustui aikoinaan juuri olemassa olevien yhteisöjen ja jaettujen moraalikäsitysten rikkomiseen, sekä siirtomaavallalle uskollisten paikallisten eliittien luomiseen ja palkitsemiseen. Vaikka siirtomaavallan vuosista on runsaasti aikaa, sen jäljet näkyvät tänäkin päivänä. Luonnonvarojen kaappaamista varten hajoita ja hallitse –menetelmällä luodut valtiot toimivat yhä osittain niillä periaatteilla, joihin ne ovat aina perustuneet.

Suuryritykset osasyyllisiä

Resurssikirouksen selittäminen valtioiden instituutioiden toimimattomuudella osoittautuu kuitenkin vain yhdeksi näkökulmaksi, vaikka historialliset vääryydet ymmärrettäisiin valtioiden heikkojen instituutioiden keskeiseksi syyksi.

Usein ongelmien syyt ovat nimittäin ainakin osittain valtioiden rakenteiden ulkopuolella. Suuryritysten toiminta monissa luonnonvaroiltaan rikkaissa mutta heikoissa valtioissa on ollut omiaan ylläpitämään ja pahentamaan resurssikirousta. Pyrkiessään maksimoimaan voittojaan yritykset pyrkivät pysymään voimakkaina suhteessa valtiovaltaan ja varmistamaan asemansa tarvittaessa kyseenalaisinkin keinoin. Yhtiöstä voi tulla ”valtio valtiossa”, niin että se ulottaa
valtansa kaikkeen päätöksentekoon. Viime kädessä yhtiön ja valtion intressit sekoittuvat.

Suuryritykset pyrkivät usein muodostamaan molempia osapuolia hyödyttäviä – ja samalla koko valtion näkökulmasta haitallisia – symbiooseja paikallisen eliitin kanssa. Seurauksena on syvästi korruptoitunut hallinto. Erityisesti suuret öljyntuottajamaat ovat usein kansainvälisten korruptioindeksien häntäpäässä, ja useiden muidenkin luonnonvaravetoisten talouksien tilanne on tällä mittarilla kehno. Vaikka korruptiota tutkitaan tyypillisesti kysymyksenä tavallisen virkamiesten moraalista, sen taustat ovat tyypillisesti valtion ”ylätason” poliittisessa kulttuurissa.

Huipulta alkava korruptio leviää kaikille yhteiskunnan tasoille.

Viime aikoina on kuultu paljon puhetta yritysvastuusta ja nähty erilaisia pyrkimyksiä tuotteiden koko elinkaaren läpivalaisemiseksi. Luonnonvaroihin tämä ilmiö ulottuu hitaammin, mutta tulevaisuus on toki avoin.

Rikkaudet johtavat konflikteihin

Epävakaata hallintoa ja vaurautta kahmivaa eliittiä vieläkin ikävämmät seuraukset luonnonrikkauksilla on silloin, kun rikkaudet johtavat konflikteihin ja väkivaltaisuuksiin. Luonnonvarojen hallinta avaa ovet suorastaan satumaisiin rikkauksiin köyhyyden keskellä, minkä seurauksena oikeutta hyötyä luonnonvaroista selvitellään lopulta asein.

Luonnonvarojen hyödyntäminen tyypillisesti jatkuu traagisten kriisien keskelläkin, mikä taas omalta osaltaan pitkittää kriisejä.

Jo luonnonvaroista hyötyvän poliittis-taloudellisen eliitin olemassaolo voi lisätä epävakautta synnyttämällä epätoivoista ja väkivaltaista kilpailua poliittisesta vallasta. Asiaa ei helpota se, että kansainvälinen järjestelmä katsoo minkä tahansa hallituksen olevan oikeutettu myymään maansa luonnonvaroja – riippumatta keinoista, joilla hallitsevaan asemaan on päästy.

Vallankaappauksesta kiinnostuneiden suuri määrä köyhissä maissa, joilla on arvokkaita luonnonvaroja, ei tässä valossa ole kovinkaan yllättävää. Yllättävää ei myöskään ole eliitin pyrkimys suojata asemansa väkivaltakoneiston avulla. Koko valtio raaistuu.

Riippuvuus ja kirous

Riippuvuus yksittäisestä luonnonvarasta on ongelma myös rauhanomaisemman talouden näkökulmasta. Niin kauan kun maalla on jokin yksittäinen arvokas vientituote, joka pitää hallitsevaa ryhmää asemissaan ja valtiota jotenkuten pystyssä, talouden monipuolistaminen on haastavaa.

Yksittäisen vientituotteen hinnan heittely johtaa suureen taloudelliseen epävakauteen. Hinnan ollessa korkealla tehdään helposti politiikkaa, joka johtaa kriisiin hinnan äkillisesti laskiessa. Tämän ovat saaneet huomata yhtä lailla öljymaat kuin vaikkapa kuparin kaltaisesta kaivannaisesta tulonsa saavat valtiot.

Jotkut tutkijat arvioivat myös luonnonvarojen johtaneen toisinaan ylioptimistisiin arvioihin valtioiden taloudellisesta tilanteesta. Esimerkiksi paikallisen valuutan vaihtokurssi saattaa asettua turhan korkealle, mistä on haittaa muulle taloudelle.

Luonnonvararikkaat valtiot ovat myös yleensä saaneet paljon lainaa kansainvälisiltä rahoitusmarkkinoilta. Näin oli esimerkiksi ennen 1980-luvun velkakriisiä. Luonnonvarojen katsottiin toimivan eräänlaisena ”vakuutena”, eli osoituksena näiden valtioiden maksukyvystä. Kun korot nousivat ja viennin arvo laski, tuloksena oli pahaa jälkeä – usein pahempaa kuin valtioissa, joilla oli vähemmän luonnonvaroja vientiin.

Milloin luonnonvarat ovatkin siunaus?

Voidaan siis huomata, että resurssikirouksella on suuri joukko erilaisia selityksiä. Osa niistä on johdettavissa siirtomaavallan surulliseen historiaan: epävakaiksi ja eliittivetoisiksi suunnitellut valtiot ovat pysyneet epävakaina ja eliittivetoisina. Kuitenkin monet nykyisen maailmantalouden tekijät vaikuttavat siihen, tuleeko luonnonvaroista siunaus vai kirous.

Paikallisesti tärkein kysymys on, pysyykö maa rauhallisena vai luisuuko se väkivaltaan.

Koska resurssikirouksen taustatekijät ovat moninaisia, sitä ei voi myöskään torjua yksinkertaisella reseptillä. Jos olisi selvä politiikkaohjelma, jolla luonnonvararikas valtio voisi nopeasti siirtyä ”Norjan tielle”, sillä olisi varmasti suosioita.

Joka tapauksessa paikallisesti tärkeää on tulonjaon tasaisuus ja yhteiskunnan inklusiivisuus, sekä talouden monipuolistaminen: on täysin eri asia saada lisätuloa luonnonvaroista muun taloudellisen toiminnan päälle kuin olla täysin riippuvainen näistä tuloista.

Vastuu on toki myös globaali. Siirtomaavaltaa ei saa tekemättömäksi, mutta yrityksiltä voidaan jatkuvasti kysyä niiden vastuun perään: millaisten hallintojen kanssa ne toimivat, hyötyvätkö ne konflikteista, miten ne käyttävät paikallista valtaansa asioiden kehittämiseksi ongelmien ylläpitämisen sijaan, ja miten läpinäkyvää niiden toiminta on.

Teppo Eskelinen

Teppo Eskelinen on filosofi ja yhteiskuntapolitiikan dosentti, ja työskentelee tällä hetkellä kehitysyhteistyön maisteriohjelman yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa.