Eettisen kaupan puolesta ry

Blogi

Vaatteiden dumppauksesta

6.10.2016

Kehitysyhteistyön parissa on havaittu, alkuvuosikymmenten erehdysten jälkeen, että köyhää auttaa klassisen sananlaskun mukaisesti kalan antamisen sijaan enemmän se, että häntä opetetaan kalastamaan. Kehitysyhteistyö on muuttunut suuresti noista ajoista, mutta kaikkialle oivallus ei ole vielä yltänyt. Keskustelu vaatteiden halpaviennistä kehitysmaihin on taas noussut otsikoihin. Äkkiseltään monesta tuntuu,
että vaatteiden lahjoittaminen (tai halvalla myyminen) niitä (mahdollisesti) tarvitseville on hyvä työ.

Halpojen tai ilmaisten tavaroiden tuomisen sijaan paikallisen kehityksen tukemiseksi vaikkapa Afrikassa avainasemassa on kuitenkin paikallisen tuotannon ja toimeliaisuuden tukeminen sekä koulutus. Vastikkeettomasta avusta voi olla merkittävää haittaakin. Hyväntekeväisyyden, jopa koko kehitysavun haitallisuutta on kommentoinut viime aikoina poleemisesti esimerkiksi sambialainen taloustieteilijä Dambisa Moyo. Surkuhupaisia esimerkkejä vielä nykyisinkin tapahtuvasta haitallisesta lahjoittamisesta on
Richard Stupartin blogitekstissä.

Kehitysmaiden markkinoille varmasti mahtuu sekä länsimaista tuotuja käytettyjä vaatteita että paikallisesti tuotettuja vaatteita, mutta tällä hetkellä ensimmäisiä tuodaan niin paljon ja niin halvalla, että jälkimmäisten markkinat ovat monesta paikasta pitkälti hävinneet. Tilanne rinnastuu polkumyyntiin, joka on esimerkiksi Maailman kauppajärjestö WTO:n päätöksellä kielletty. Vaate- tai muun avun antaminen, vailla
paikallisyhteisöjä osallistavaa elementtiä, muulloin kuin äärimmäisissä kriisitilanteissa lisää haitallista apuriippuvuutta. Vaatteiden kauppa toki luo työpaikkoja, mutta sillä ei ole vastaavia kerrannaisvaikutuksia talouteen kuin paikallisella tekstiilituotannolla, johon kuuluu myös maanviljelys, kuitujen käsittely, ompelu ja niin edelleen. Juuri työpaikat ja taloudellinen toimeliaisuus luovat pitkän tähtäimen vaurautta.

Järjestelmän, jossa vaatteita tuotetaan huonoissa oloissa halvalla ja ylijäämävaatteita myydään polkuhintaan takaisin kehitysmaihin, kustannukset koituvat kehitysmaiden ihmisten ja ympäristön maksettavaksi esimerkiksi länsiafrikkalaisen puuvillanviljelyn vesivarojen huvetessa sekä viljelyssä käytettyjen voimakkaiden torjunta-aineiden päätyessä ympäristöön. Samoin tapahtuu tekstiilitehtailla Kaakkois-Aasiassa, jossa
tehdaspalot ja muut onnettomuudet ovat arkipäivää – usein siksi, että paloturvallisuudesta ollaan säästetty, jotta länsimaiden markkinoille saataisiin halvempia vaatteita. Esimerkiksi H&M:n vanhojen vaatteiden vastaanotto (uusien vaatteiden ostoon tarkoitettuja) lahjakuponkeja vastaan voi myös osaltaan edistää tätä
yhä nopeampaa vaatteiden kulutuksen sykliä. Aloite on toki askel oikeaan suuntaan: vaateteollisuuden vastuuseen tuottamiensa tuotteiden koko elinkaaresta.

Raaka-aineiden, kuten puuvillan ja muiden kuitujen kuljettaminen kehitysmaista toisiin vaatetuotannon eri vaiheita varten, valmiiden vaatteiden kuljettaminen kulutettaviksi länsimaissa ja sitten käytettynä takaisin kehitysmaihin ei myöskään ole ekologista. Tuotannon resurssit tulevat pitkälti kehitysmaista, ja jätteenkäsittely jää myös näihin maihin, mutta tuotto päätyy länsimaisten yhtiöiden taseisiin. Vaatteiden dumppaus pitää yllä järjestelmää, jossa tuotetaan yhä enemmän yhä huonolaatuisempia vaatteita yhä halvemmalla. Tämä ei ole ekologisesti kestävä suuntaus. Länsimaiden harjoittamassa vaatteiden dumppauksessa on usein tavoitteena pikemminkin imagon kiillotus, vanhanmallinen, toimimaton ”hyväntekeväisyys” ja myös jäteongelman eräänlainen ratkaisu. Yksittäisen länsimaisen halpavaatteen ostajan elintaso voi lyhyellä tähtäimellä nousta, mutta paikallisen tuotannon syrjäyttäminen köyhdyttää pitkällä tähtäimellä paikallista taloutta.

Anna Ylä-Anttila

Haku