28.05.2015

 

Tuore ulkomaankauppa- ja kehitysministeri Lenita Toivakka on
väläyttänyt korkotukiluottojen paluuta yhdeksi Suomen kehitysyhteistyön
instrumenteista. Korkotukiluotot hylättiin viime hallituskaudella niiden
kyseenalaisen toimivuuden vuoksi. Eikä suotta.

Korkotukiluotot ovat yksi vientitukien muoto, joita Suomessa
tarjoaa vientiluottolaitos Finnvera. Käytännössä korkotukiluotto tarkoittaa,
että vientiluottolaitos voi antaa kehittyvälle maalle korotonta lainaa jonkin
suomalaisyrityksen luotsaaman projektin rahoittamiseksi. Lainan korko maksetaan
Suomen kehitysyhteistyöbudjetista.

Tuella pyritään vähentämään suomalaisyritysten riskiä toimia
epävakaissa maissa. Korkotukiluottoja ei kuitenkaan myönnetä lainkaan kaikkein köyhimpien
(LDC) eikä korkeasti velkaantuneiden (HIPC) maiden kanssa tehtävälle
liiketoiminnalle.

Yksi korkotukiluottojen keskeisin ongelma on avoimuuden
puute. Toistaiseksi korkotukiluotoilla rahoitetuista projekteista on saatavilla
hyvin vähän tietoa julkisesti. Vientiluottolaitoksia on moitittu suljettujen
ovien takana toimimisesta, ja useimmissa tapauksissa vedotaan liikesalaisuuden
kunnioittamiseen.

Jos kyse on kuitenkin julkisten varojen mahdollistamasta
liiketoiminnasta, jonka tavoitteena on lisäksi saada aikaan ”kehitystä”
kumppanimaassa, on kyseenalaista, ettei näitä projekteja paina samat avoimuuden
periaatteet kuin muuta kehitysyhteistyötä. Kehitysyhteistyössä avoimuutta ja tuloksellisuutta on toitotettu vuosikaudet. Korkotukiluotolla
rahoitettuja projekteja ei ole kuitenkaan tapana evaluoida kehitysyhteistyölle
tutuin kriteerein, eikä projekteille välttämättä aseteta lainkaan selviä
kehitystavoitteita. Voiko tällaisen toiminnan olettaa vähentävän köyhyyttä tai
tuottavan sosiaalisesti, taloudellisesti ja ympäristöllisesti kestävää
kehitystä – tavoitteita, joihin Suomikin on kansainvälisesti sitoutunut?

Toisena voitaneen mainita korkotukiluottojen vähemmän
loistokas historia. Vuonna 2012 Ulkoministeriön teettämässä evaluaatiossa
ehdotetaan korkotukiluototuksen lopettamista juuri heikkojen kehitysvaikutusten vuoksi.
Raportissa arvioiduista osa-alueista ”[avun] tuloksellisuus sai
korkeimmat pisteet, tehokkuus arvioitiin hieman epätyydyttäväksi ja
tarkoituksenmukaisuus, vaikutus ja kestävyys sekä suomalainen lisäarvo
epätyydyttäviksi.” Tämän vuoksi “Suomen pitäisi harkita vakavasti siirtymistä tuloksellisempaan välineeseen” ja näin jättää korkotukiluotto kokonaan historiaan, raportissa todetaan.

Syytä on muistuttaa myös muutamia vuosia sitten
tehdystä Eurodadin tutkimuksesta, jonka mukaan 80 prosenttia kehittyvien maiden
velkaongelmista johtuu juuri vientiluotoista. Siis siitä, että vauraampia maita
rohkaistaan vientiluottojen avulla viemään tuotteitaan ja hankkeitaan
kehittyviin maihin, jotka puolestaan ottavat lainaa näiden bisnesten maksamiseen,
ja jotka eivät lopulta kykene näiden lainojen takaisinmaksuun.

Kolmanneksi, vastaavatko korkotukiluotoilla rahoitetut projektit lopulta enemmän kehitys- vai kauppapoliittisia tavoitteitamme? Korkotukiluotot ovat menneiltä vuosikymmeniltä tuttua sidottua apua: lainan ns. kotimaisuusaste on Ulkoministeriön mukaan oltava 30-50 prosenttia, ja projektien oletetaan edistävän suomalaisia intressejä.

Sidotun avun on useaan otteeseen todettu olevan kuitenkin tehoton kehitysyhteistyön muoto. Yhteistyön kustannukset monesti nousevat kilpailun puutteen vuoksi ja samalla unohtuu kohdemaan todelliset tarpeet, jotka eivät välttämättä vastaa sitä, mitä vientiyrityksellä on tarjota.

Oliko tämä tosiaan se instrumentti, johon kannattaa nyt
kehitysyhteistyövaroja leikattaessa satsata?

 

Tuuli Orasmaa
Kirjoittaja on korkeakouluharjoittelija Eettisen kaupan puolesta ry:ssä