15.01.2015

Vuodesta 2015 on povattu kehityspolitiikan supervuotta. Yksi syy tähän on vuonna 2000 solmittujen YK:n vuosituhattavoitteiden määräajan umpeutuminen, ja uusista Post-2015 kehitystavoitteista sopiminen. Nyt onkin oiva hetki pysähtyä pohtimaan sitä, mihin on vuosituhattavoitteiden kanssa tultu. Onko muutosta tapahtunut? Miten tästä jatketaan?

Järjestökentällä kehityksen mittareita on valvottu tiiviisti ja muutosta on havaittu. Onnistumisia on tapahtunut, ja Suomen YK-liiton mukaan vuosituhattavoitteiden saavuttamisessa on onnistuttu toistaiseksi köyhyyden puolittamisessa, puhtaan juomaveden saatavuuden parantamisessa, slummien asukkaiden elinolosuhteiden kohentamisessa sekä taistelussa malariaa ja tuberkuloosia vastaan. Myös koulunkäyntinsä aloittavien lasten ja erityisesti tyttöjen määrä on kasvanut, ja äitiys ja lapsikuolleisuus laskenut. Tästä huolimatta on tietenkin todettava, että maailmassa ja erityisesti Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa on edelleen paljon köyhyyttä, epätasa-arvoa ja nälkää. Lisäksi täytyy tiedostaa, että tavoitteiden vertailukelpoisuutta vähentää se, että vaikka saavuttamisen mittaristo näyttäisikin edistystä, voi se kätkeä taakseen toisaalla kurjistuneet tilastot (Suomen YK-liitto: vuosituhattavoitteet).

Vaikka kehitystä on tapahtunut, istuvat mielikuvat ikuisesti köyhästä ja kurjasta ”kolmannesta maailmasta” tiukassa kansalaisten mielissä. Ulkoasiainministeriön teettämän tutkimuksen mukaan suomalaisten käsitys maailman köyhyydestä on huomattavasti todellisuutta synkempi. 76% suomalaisista uskoo, että köyhyys on lisääntynyt maailmassa vuoden 1990 jälkeen, kun todellisuudessa köyhien osuus maailman väestöstä on puolittunut viimeisen 25 vuoden aikana. Yli 80% vastaajista puolestaan uskoo, että vain alle puolet kehitysmaiden lapsista aloittaa peruskoulun, kun todellisuudessa koulun aloittaa yli 90% lapsista. Tietotasoon vaikutti yleisesti ottaen yllättävän vähän koulutuksen taso, mutta ikä sen sijaan vaikutti enemmän: alle 25-vuotiaista 21 prosenttia tiesi köyhyyden vähentyneen huomattavasti, kun taas keski-ikäisistä ja sitä vanhemmista oikein vastasi vain 7-9% (Ulkoasiainministeriö 15.01.15, Suomalaisten käsitys maailman köyhyydestä synkempi kuin todellisuus).

Tutkimusta lukiessa herää kysymys: mistä johtuu, että niin harva tietää onnistumisista ja positiivisista muutoksista? Eikö onnistumisia raportoida tarpeeksi? Vai ovatko kehitysmaihin liittyvät köyhyyden diskurssit vain niin juurtuneita mieliimme, että positiivista muutosta ei rekisteröidä eikä sille anneta laajalti tunnustusta? Onko kyseessä sama ilmiö, kuin isovanhemman taipumus nähdä lapsenlapsensa aina 10-vuotiaana, asuntolainasta ja yliopistotutkinnosta huolimatta? Vai olemmeko me suomalaiset tosiaan vain luonteeltamme pessimistisiä?

Itse uskon, että onnistumisia huomioimalla ja niitä syleilemällä, me voimme yhdessä aikaansaada tietynlaisen onnistumisen kehän. Tämän voivat luoda ihmiset itse kehittyvissä maissa, mutta myös me täällä Suomessa. Me voimme herätä huomaamaan muutoksen mahdollisuus ja voimme antaa sen kannustaa meitä vielä eteenpäin, tekemään vielä enemmän ja huomata, että pessimistisiä tai ei, me voimme vaikuttaa asioihin. Kehittyvät maat eivät pysy paikallaan, ne eivät ole toivottomia eivätkä passiivisia. Mitä enemmän ihmiset tietävät maailman realiteeteista, sen todellisemmiksi ja läheisimmiksi ne muuttuvat ja sitä helpompi niihin on tarttua. Se on kuin se isovanhempien kellarikomero, johon on vuosien ja vuosikymmenten varrella ängetty kaikenlaista, nyt jo kasvottomaksi muuttunutta roinaa. Koko ajatus sen raivaamisesta on uuvuttava ja olisi helpompaa vain heittää komeron avain pois ja unohtaa koko homma. Kun kuitenkin alat käymään komeroa läpi, huomaatkin, että epäuskostasi huolimatta siellä olikin joku logiikka: matot ovat nurkassa ja kirjat laatikoissa. Onhan sen raivaaminen työlästä, mutta ihan tehtävissä.

Kömpelöstä vertauksestani huolimatta ymmärtänette viestin. Mielestäni meidän tulisi ihmisinä ja kansakuntana päivittää jämähtäneet käsityksemme, avata silmämme myös positiiviselle muutokselle ja raportoida siitä myös kavereille, tutuille ja tuttujen tutuille, sillä onnistumisista iloitseminen ruokkii uusia onnistumisia. Medialla on tässä iso merkitys, mutta myös järjestöillä on tässä asiantuntijoina mahdollisuus vielä suurempaan rooliin. Raha-automaattiyhdistyksellä on jo oma vaihtoehtomediansa Inhimilliset Uutiset, jonka tarkoitus on tehdä näkyväksi tukemiensa järjestöjen tekemät inhimillisesti arvokkaat saavutukset. Kehityspoliittiset kansalaisjärjestöt voisivatkin ehkä ottaa tästä oppia ja tuoda maailmalta kantautuvat positiiviset uutiset vielä näkyvämmin esiin. 

 

Sofia Vakkila

Kirjoittaja on Eettisen kaupan puolesta ry:n globaalikasvatuksen ja kampanjatyön avustaja