05.11.2012

Kehitysapu ei ole oikea tapa poistaa maailman köyhyyttä. Oikeudenmukaisen talouspolitiikan toteuttaminen taas on. Kehitysapua tarvitaan kuitenkin tukemaan oikeudenmukaisemman politiikan rakentamistyötä. Ja tullaan tarvitsemaan niin kauan kun vastuu omasta tekemisestä on monella yrityksellä ja ihmisellä hukassa. Kehitysmaat ansaitsevat oikeutta – eivät almuja!

Kehitysmaista siirretään varoja pois vuosittain jopa tuhannen miljardin dollarin edestä. Kehitysmaille tämä ns. pääomapako tarkoittaa satojen miljardien dollareiden menetyksiä verotuloina vuosittain. Vertailun vuoksi mainittakoon, että rikkaiden maiden kehitysmaille maksama kehitysapu oli vuonna 2008 reilut 80 miljardia euroa; siis vain kymmenesosa kehitysmaista poispäin kulkevasta pääomasta.

Vastoin yleistä käsitystä, korruptoituneiden hallintojen osuus pääomapaosta on pieni. Kaksi kolmasosaa pääomansiirroista kehitysmaiden ulkopuolelle tapahtuu kansainvälisten yritysten toimesta. Emme siis voi osoittaa syyttävällä sormella vain afrikkalaisia korruptoituneita hallintoja tuolla kaukana (vaikka se kieltämättä olisi helpompaa) vaan syyllistä on syytä etsiä lähempää, ”tutuista ja turvallisista” suuryrityksistä, joita tuemme joka päivä ostaessamme heidän tuotteitaan.

Homma menee karkeasti näin: Kansainväliset yritykset menevät kehitysmaihin teettämään työtä halvalla, eivät maksa veroja kyseiseen maahan, vaan siirtävät tulot veroparatiiseihin ja saavat toiminnasta huikeita voittoja. Kehitysmaissa tehdään työ ja luovutetaan luonnonvarat edullisesti, mutta joudutaan silti elämään köyhyydessä. Valtiot ja kansalaiset kehittyneissä maissa taas joutuvat paikkaamaan veronkierron jättämää vajetta maksamalla kehitysapua.

Jatkamme täten ilomielin siirtomaa-ajan perinnettä. Tällä kertaa riistäjinä eivät toimi valtiot vaan yritykset, jotka voivat toimia vapaasti ilman demokratian luomaa ”rasitetta” vastuusta. Yritykset ovat uuden ajan siirtomaaisäntiä ja monet Afrikan, Aasian ja Etelä-Amerikan maat edelleen riistettyjä siirtomaita. Vaikka kukaan ei varmasti tänä päivänä väitä, että siirtomaa-ajan riisto oli moraalisesti oikein, silti jatkamme sitä. Tekopyhyyttä pahimmillaan. Hiljaa hyväksymme epäoikeudenmukaisuuden, sillä pelkäämme muutosta elämäntapaamme. Pelkään minäkin, se on ymmärrettävää.

Kaikki on loppujen lopuksi kiinni vastuusta. Vastuun kantaminen on jokaisen asia. Siinä ei auta erotella kuluttajia ja yrityksiä, vaan elämme kaikki samassa toimintaympäristössä, jossa joka päivä luomme ja vahvistamme yhteiskunnallisia hiljaisia lakeja ja normeja. Käytännön tasolla liian löyhät kansainväliset ja kansalliset toimintanormit ja säädökset luovat kulttuuria ja ajatusmaailmaa, jossa vastuuttomuudesta on tullut normaalia ja vastuun kantamisesta toissijainen asia voittojen jälkeen.

Me suomalaiset emme ole mitenkään poikkeuksellisia. Tilanne rahoitusmarkkinaverosta puhuttaessa on saanut samantyyppisiä vastuun välttämisen piirteitä. Heti kun olosuhteet uhkaavat käydä Suomessa hieman hankalammiksi, yritykset uhkaavat lähtevät lipettiin. Milloin on tullut moraalisesti yleisesti hyväksyttäväksi jättää laiva heti kun tuuli alkaa nousta? Hypätä aidan yli heti kun ruoho alkaa vaikuttaa vihreämmältä toisella puolen? Ja miksi hyväksymme yrityksen epämoraalisen käyttäytymisen, mutta yksilöiltä odotamme enemmän? Yksilön veronkiertoa ja yhteiskunnallisesti vastuutonta käytöstä osaamme edelleen katsoa kieroon ja vaatia pimeän työn ja harmaan talouden laittamista kuriin. Kun yksilö pitää orjaa kodissaan – kansa pöyristyy lukiessaan siitä iltapäivälehdistä. Kun yritys pitää kokonaisia yhteiskuntia orjinaan – vain harva edes tietää asiasta.