30.08.2011

“Ja niin kun minä olin sille sanonut, mutta kun ei…” Turhautunut tuottaja pudistelee pettyneenä päätään. Vieressä veli, pientilallinen hänkin, nyökyttelee myötätuntoisena: olisihan sillä pojalla päätä vaikka mihin. “Sitä ei lakkaa huolehtimasta lapsistaan, ennen kuin hautaan lepäämään pääsee, sitä on isä loppuun asti.” Pojalle oli tarjottu kaikki legot rakentaa itselleen jos ei nyt loistelias niin ainakin kohtuullinen tulevaisuus: alakoulun jälkeen maksettiin opinnot lähikaupungissa yksityisessä koulussa, yliopisto-opinnot Quitossa. Insinööriksi se aikoi, kemia ja öljyteollisuus kiinnostivat. “Opiskele, opiskele, minä maksan. Tee jotain elämälläsi, tule joksikin. Niin minä sille sanoin, ja aluksihan se uskoikin.”

Yö motelli Lemmenpesässä voi olla opintojen loppu.

Miesten huolesta ja turhautumisesta voisi kuvitella, että hulttiopoika on pistänyt pakkausaseman sijaan pystyyn kokaiinieristämön tai vähintään sekaantunut hämäräbisneksiin pääkaupungissa. Tosiasiassa on kyseenalaista, voidaanko pojan kohdalla puhua edes paheista: hän on rakastunut. Isä pyörittelee taas vähän päätään kertoessaan, että poika meni rakastumaan naapurikylän tyttöön, vei tämän mukanaan Quitoon ja niin jäivät opinnot. Aluksi en hahmota: miksi naapurin likka ja luentosalit sulkevat toisensa pois? Eihän se opintoihin tarkoitettu raha nyt kaikkeen riitä, toteavat miehet yhteen ääneen, pojan on käytävä töissä. Mutta miten tilanne on nyt toinen, kuin jos poika olisi yksin lähtenyt opiskelemaan? No jonkunhan se tyttö on elätettävä! Mutta miksi se on pojan tehtävä, miksei tyttö itse elätä itseään? Sanopa se, niin se vaan menee täällä…

Olen yllättynyt, mutta samalla olen yllättynyt, että olen yllättynyt. Olen kyllä tiedostanut ympärilläni pyörivässä yhteiskunnassa astetta perinteisemmän sukupuoliroolituksen: vaikka naisia työelämässä onkin, on myös hyvin yleistä, että naimakauppojen jälkeen elatusvastuu siirtyy miehen harteille. Mutta että jo seurusteluvaiheessa? Onkos sieltä lapsi tulossa, kysyy työtoverini. No mitenkäs muutenkaan, isä huokaa. “Pidä huoli itsestäsi, käytä ehkäisyä. Lasten teko se on kallista lystiä, niin minä sitä varoittelin. Vaan ei kuunnellut, ei uskonut.” Huomautan, että kyseessä ei ole ainoastaan lastenkasvatuksellinen ongelma. Yleisesti ottaen on inhimillistä olla oppimatta muiden sanomisista tai virheistä, oli sitten kyseessä kasvatuksellinen auktoriteetti tai naapurin Pancho. Prikulleen, kommentoi hulttiopojan setä, siksi samoja virheitä toistetaan sukupolvesta toiseen, siksi yhteiskunta junnaa paikallaan.

Pysähdyn miettimään sedän sanoja. Hulttiopojan tapauksessa on tosiaan nähtävissä mikromittakaavassa monia yhteiskunnalliseenkin kehitykseen vaikuttavia tekijöitä: köyhyydestä seuraava vaihtoehtojen vähyys, sukupuolikysymys, väestönkasvu, esimerkiksi. Palaan miettimään omaa kommenttiani: on yleisinhimillinen ongelma olla oppimatta muiden virheistä. Sedän ja oman kommenttini päähäni muodostama sykli aiheuttaa lievän huimauksen ja pientä ahdistusta: yleisinhimillinen ongelma – siksi virheitä toistetaan – yleisinhimillinen ongelma – siksi yhteiskunta junnaa – yleisinhimillinen ongelma… Toivottomuuden partaalta minut nykäisee keskustelun kääntyminen erään sertifikaatin ympäristövaatimuksiin. “Meiltä vaaditaan kaikkia näitä ekotekoja” isä puhisee, “teollisuusmaat ne ovat tämän maailman tähän tilaan saattaneet.” Tahtoisin huomauttaa, että ehkä teollisuusmaiden virheistä voisi oppia jotain. En kuitenkaan tahdo holhota.