17.06.2011

Kerroin hiljattain olevani lähtökohtaisesti auttamassa Asoguabon turismiprojektissa.
Rehellisyyden nimissä on tunnustettava, että otsikko “Normipäivä” oli kevyesti
liioteltu; tyypillinen turismikierrospäivä kyllä mukailee maalailemiani latuja, mutta
tosiasiassa normipäiväni on jotain aivan muuta. Koska turistiryhmiä ei päivittäin, ei
edes viikottain, tule Guaboon tutustumaan banaanintuotantoon, pyörii arkeni pikemminkin opettamisen ympärillä.

Välillä tunti pidetään banaanilaatikoiden keskellä.

Reilun kaupan järjestelmään kuuluminen takaa Asoguabolle Reilun kaupan lisän kutakin
myytyä banaanilaatikkoa kohden. Lisää ei anneta suoraan tuottajalle, vaan se jaetaan
tasaisesti kaikkien osuuskuntaan kuuluvien kesken: siitä kustannetaan
sosiaalisia projekteja ja hankintoja, kuten aiemmassa blogimerkinnässäni mainitsemani koulureput. Lisästä maksetaan myös seitsemäntoista opettajan palkka tuottajaryhmien alueella olevissa kyläkouluissa. Näistä seitsemästätoista opetttajasta neljä opettaa perusopetuksen lisäksi myös englantia, ja yksi tehtävistäni on tukea heitä tässä työssä.

Koulujen jo alettua huhtikuussa kokoustimme Jomaran, Victorin, Dignan ja Monican kanssa alkavasta yhteistyöstämme. En ollut käynyt seuraamassa oppitunteja, joten paitsi etten tiennyt, mitä odottaa, en ennen kaikkea tiennyt, mitä minulta odotetaan: tarvitsevatko opettajat tukea luokassa, työvälineitä kielenopettamiseen, vai pikemminkin apua itse kielen kanssa. Kaikki neljä olivat yksimielisiä siitä, että kauaskantoisin vaikutus ja jatkon kannalta suurin hyöty olisi itse kielitaidosta. Lisäksi vinkit kielenopetukseen ovat tervetulleita. Tämä selvä, seuraavalla viikolla alkaisivat puolitoistatuntiset kokoontumisemme, joissa paneuduttaisiin paitsi peruskielitaidon kehittämiseen, myös kielididaktiikkaan. Ai niin, vielä tunnin suunnittelua ajatellen, miltä tasolta lähdetään liikkeelle?

Myös oppimateriaalien kehittäminen kuuluu vapaaehtoisen työnkuvaan.

Alkeista. Ajatus kielitaidottamasta kielenopettajasta tuntuu PISA-mallimaassa absurdilta; opettajankoulutusmyllyn läpikäyneenä osasin aavistaa, että kielten oppimis- ja opetuskulttuuri poikkeavat tottumastani, mutta yllätyin silti ensimmäisellä tunnilla. Alkulämmittelyksi valmistelemaani Hyvää päivää kirvesvartta –dialogia tankataan liki tunti, ja vielä kolmannellakin oppitunnilla tuottaa vaikeuksia palauttaa mieleen, miten esitellä itsensä englanniksi. Iän kertomista harjoitellessa Victor innostuu: numerot ovat ennestään tuttuja! Innostuksen ja vaikeuksien välimaastoon asettuu tunnemittari muidenkin oppilaideni kohdalla. Kyseessä onkin laaja ilmiö, kulttuurinen piirre, joka on osa todellisuutta usean Amerikan maan alueella: kielten oppimis- ja opetuskultturi eivät poikkea tottumastamme, niitä ei itseasiassa ole olemassa.

Siksi koen paitsi haastavana, myös erittäin innostavana yhteistyön englannin opettajien kanssa. He opettavat kieltä, jota he eivät itse osaa oppilaille, joista harvat tulevat sitä täydellä varmuudella tarvitsemaan alueella, jolla kieltenoppimisen perinnettä ei ole muodostunut. Itse olen tottunut opettamaan kieltä, jota osaan oppilaille, jotka tahtovat oppia ja jotka ovat kulkeneet vuosien vieraiden kielten oppimistaipaleen maassa, jossa kieltenopetuksen perinne on vuosisatainen ja pedagogisia työkaluja kehitetään jatkuvasti.Viikottain joudunkin ottamaan pari askelta taaksepäin ja tarkastelemaan tuntisuunnitelmaani, jonka laatiminen on minulle jossain määrin rutiininomaista. Toimiiko tämä harjoitus täysin tottumastani poikkeavien oppijoiden kanssa? Käykö tästä tehtävästä ilmi sen pedagoginen merkitys? Onko tämä toteutettavissa myös kyläkoulun luokkahuoneessa? Kiikun samassa innostuksen ja haasteellisuuden väliin asettuvassa tilassa oppilaideni kanssa ja toivon, etteivät hekään hyppää kyydistä haasteiden edessä, vaan valitsevat ottaa lisää vauhtia kanssani tässä vapaaehtoisessa keinussa myös ensi viikolla.