Eettisen kaupan puolesta ry

6.6.2011

”Ootsä vaihtari? No mitä sä sit niinku teet?” Vaihtelevaa on vapaaehtoisen arki. Minähän olen lähtökohtaisesti auttamassa Asoguabon turismiprojektissa: kun ryhmä yucia (paikallisten käyttämä termi pitkäkinttuisista valkoihoisista, joiden jalat muistuttavat erehdyttävästi maniokkia) tulee tutustumaan reilun banaanin tuotantoon, höylään ympäriinsä roudari-tulkki-keittäjätätinä. Suosikkipuuhaani on tulkkaaminen; turistien kysymykset ovat melko yhtenäisiä, ja on mukavaa huomata osaavansa kertoa triviatietoa. Tulkatessa huomaa nopeasti oleskelleensa umpiecuadorilaisessa ympäristössä: hämmennyksekseni en löydäkään englanninkielistä vastinetta mitä arkisimmille sanoille. Silloin joku ryhmästä auttaa: ladder, ribbon, ja niin edelleen. Ryhmät vaihtelevat suuresti: toisinaan kymmenkunta hollantilaista kiertää tilukset tehokkaasti parissa tunnissa, toisinaan luentosalillinen quitolaisia maataloustieteilijöitä tahtoo tietää kaiken istutustekniikoista pakkausmateriaalin alkuperään. Osa tulee aamupäivästä pyörähtämään, toisien kanssa seurataan iltayöhön banaanien lastausta satamassa. Ryhmiä yhdistää se, että ne tekevät vapaaehtoisen päivän.

Amerikkalaisturistit tutustuvat paitsi banaanintuotantoon…


…myös Asoguabon tukemaan erityiskouluun.

Tuskin kenenkään meistä työ on aina kivaa mahtavaa mukavaa. Kun olemme ryhmän kanssa kiertäneet tiluksia, keskustelleet laivausajoista ja läiskineet hyttysiä, joita tuntuvat erityisesti miellyttävän maniokkijalat, käyvät vieraat pöytään, ja kollegoiden kanssa aloitamme henkilökohtaisen inhokkiosuuteni, sopparallin. Periaatteessa minulla ei ole mitään emännöintiä vastaan, mutta Banaanikierroslounaassa yhdistyvät kolme minua hermostuttavaa asiaa: jäte, jako ja jälkien siivous. Ärsyynnyn joka kerta, kun jaan muoviin yksittäispakattuja keittoja lautasille: …tämäkin ekoturismia prkl… Hermostustani lisää piripintaisten lautasten kantaminen pöytään; kahvikuppineurooseissani mietin, miltä maistunee keitto, jos hyttysmyrkytetty peukaloni epähuomiossa dippaa kulhoon. Inhokkiosuuteni kulminaatiopiste on jälkien siivoaminen. Neljätoista puolittaista keittokulhoa, hätäiset kolme kananpalaa ja puoli kattilaa riisiä. Mikä menee työntekijöille, mikä koiralle, mikä on jätettä? Ja mihin ne maatuvat sitten kipataan, kun eihän se nättiä ole, hernekeitto polun varressa…

Kuvaustaukoja pidetään taajaan.

Vaan niin vain, ryhmän ruokailtua ja pakkauduttua bussiin, ja oppaiden täytettyä omatkin vatsansa, laantuu hetki sitten iholla kihissyt hermostus. Normipäivä päättyy kuten alkoikin: roudaten. Turisteja varten tilalle on aamulla kannettu kaikkea tuoleista ja tervetulobanderollista aamukahveihin ja lentolehtisiin. Aamusta seuraan huvittuneena, kun kollega tuplatsekkaa lähikaupassa, että nyt on varmasti kaikkea: kahvi, tee, sokeri, keksi, servietti ja rulla vessapaperia, kaiken varalta. Lista ei edellisestä kerrasta ole muuttunut, mutta luettelun lisäksi on silti syytä laskea, että myös sylissä on yksi, kaksi, kolme… kuusi tuotetta. Iltapäivästä kikkailen toimistolle puolittaista avattua kahden kilon sokeria sekä muita viittä tuotetta; helpompaa olisi kassissa tai laatikossa, mutta ne tuli kaikki käytettyä kohdassa kaksi, vaiheessa ”jätteiden lajittelu”. Tässä kohtaa normipäivää tavataan pudistella hiekat edustuspikeen helmoista ja hypätä auton lavalle nassuttamaan ylijäämäbanaania matkalla kotiin ja suihkuun. Jos yucat tahtovat satamaan lähettämään matkaan ensi kuun hedelmänsä, saa hyttysmyrkky haista korvantakana vielä tovin.

Haku